Aloitan tämän blogin kirjoittamisen täysin hetken mielijohteesta. Olemme mieheni kanssa tehneet vähintään asumuseropäätöksen tämän viikonlopun aikana ja sattuu niin paljon, että kaikki lailliset kivunlievityskeinot on kokeiltava. Olkoon tämä blogi yksi niistä.
Aloitan tarinani aivan alusta – kuten myös elämäni itsenäisenä aikuisena naisena.
Tapasin mieheni 19-vuotiaana ja minä vain päätin, että hänestä tulee mieheni. Repaleisen kotitaustan vuoksi halusin oman hoivattavan. Kukapa siihen rooliin olisi ollut sopivampi kuin 26-vuotias, puoli vuotta aiemmin vankilasta vapautunut narkomaani ja rikollinen, joka kaiken lisäksi oli tullut isäksi vain paria kuukautta aiemmin. Hyvät lähtökohdat ja puitteet kunnossa, eikö?
Nyt olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä ja vankilassa solmittu yhdeksän vuoden avioliittomme on päättymässä.
Tuleva ex-mieheni on nykyään raitistunut ja puitteet ovat nyt paremmassa kunnossa kuin ne olivat tavatessamme 2003. Asumme omistusasunnossa, mieheni käy töissä ja autokin tönöttää pihassa. Meillä on tukiverkostoa ja ihana lapsi, jonka olemme lahjana saaneet. Rakkauskin on yhä molemminpuolista. Mutta se ei riitä. Miksi?
Sitä yritän pohtia ja auttakoon tämä blogi siinä prosessissa.
Terkuin,
Reppakelli
Avioero, avioliitto, ero, suru, vankila
